Kuvan otti Apollo 11, NASA.
Apollo 11 näki kodimme kaukaa. Ainutlaatuinen ja kaunis, voiko hän rakastaa lapsiaan? Kuva: Apollo 11, NASA

Voiko ihminen olla positiivinen voima maapallolla?

Ongelma on ihminen. Mutta tämän ymmärtäminen ei tuo helppoja vastauksia mukanaan. Voimmeko oppia jotain pahimmilta ympäristörikollisilta, puilta?
Julkaistu: 2025-03-23 — Päivitetty: 2026-09-26

Maapallo on lukemattomien erilaisien olentojen koti. Voiko tulla päivä, jolloin ihminen on niille arvostettu ystävä? Kysymys kuulostaa absurdilta, kun pohtii, mitä me olemme nykyään. On ilmeistä, että kaikki eläimet tai kasvit, jotka mahdollisesti kykenevät ajattelemaan, toivovat meitä sinne, missä pippuri kasvaa. Ihmisellä on monia etuoikeuksia. Mutta hän ei ole sokea tälle näkökohdalle. Päinvastoin, se on perustavanlaatuisesti muuttunut tämän syyllisyyden takia. 

Uskon, että monilla, ehkä erityisesti nuorilla, on vaikeuksia hyväksyä sitä roolia, jonka lajimme on ottanut itselleen. He eivät halua olla elämän tarinan rosvo ja väkivallantekijä. Pessimismi ihmisen roolista on viety äärimmäiseen päätökseensä Pertti Linkola, Theodore Kaczynski ja Derrick Jensen . Se viha omaa lajiamme kohtaan, jonka he ovat ilmaisseet sanoin, ei ole tervettä eikä rakentavaa. Ei ole kuitenkaan vaikea ymmärtää, että pessimistinen ja ankara tulkinta voi johtaa siihen. Tässä kirjoituksessa haluan yrittää esittää vastaväitteitä heidän julmaa näkemystään elämästä ja ihmisestä vastaan. Kyseenalaistamatta itse ongelmaa.

Rikolliset, joista tuli hyveellisyyden ruumiillistuma

Maapallon historiasta löytyy aiempi esimerkki, jota pidän sekä kauhistuttavana että toiveikkaana. Noin 400 miljoonaa vuotta sitten, devonikaudella, uusi kasviryhmä levisi maalle. Pinus Sylvestris Ne laukaisivat äärimmäisen ilmastokriisin ja aiheuttivat niin sanotun Kivihiili-perman-jääkauden joka kesti kymmeniä miljoonia vuosia. Syyllisiä olivat puut. Niiden rungot koostuvat ligniinistä jota Devon-kaudella mikään ei pystynyt hajottamaan. Puut kasvoivat tiheästi kaikkialla maalla, jossa aiemmin oli ollut vain matalaa kasvillisuutta. Mutta koska niiden ligniini ei hajonnut maa peittyi kuolleilla puilla. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus laski voimakkaasti, kun hiili kertyi kuolleisiin puunrunkoihin. 

Puut ovat ekologian perikuva, mutta 400 miljoonaa vuotta sitten ne olivat joukko häiriköitä. Ne aiheuttivat uskomattoman pitkän jääkauden ja nostivat ilmakehän happipitoisuutta niin, että hyönteisistä tuli jättiläisiä. Vasta kun maaperän sienet oppivat hajottamaan ligniiniä, tasapaino palautui. Ja yhteistyössä puiden kanssa sienet mahdollistivat metsän, sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme. Ei tiedetä, kuinka suuri sienten rooli oli, sillä esimerkiksi kuivuneet suot ovat saattaneet myös auttaa ratkaisemaan ongelman. 

Kun tänään katson puuta, en voi kuvitella mitään rakentavampaa ja ihmeellisempää olentoa. Voisimmeko mekin tehdä sellaisen matkan?

Tästä löytyy yhtymäkohta, jolla ehkä on merkityksensä. Meren levät ja kasviplankton jäi hajoamattomina merenpohjaan. Siitä tuli öljyä, josta valmistamme muovia. Se kasaantuu kaikkialle, eikä hajoa.

Ihminen on jotain uutta

Olemme tietääksemme ensimmäiset kulttuurin ja teknologian rakentajat maapallolla, ehkä jopa koko maailmankaikkeudessa. Ei ole ihme, että teemme sekä virheitä että pahoja tekoja. Entä jos olisimme olleet toisina tai kolmansina järjestyksessä? Kaikki olisi ollut niin paljon vaikeampaa. Samalla meillä olisi varmasti ollut esikuvia, joita sekä jäljitellä että joista ottaa etäisyyttä.  

Ihmiskunta on jättänyt syviä jälkiä ympäristöönsä koko olemassaolonsa ajan. Ennen kaikkea tulen käytön kautta. Se oli suurin innovaatiomme, ja se on muuttanut sekä planeettaamme että kehojamme. 

On olemassa uskottava teoria, jonka mukaan espanjalaisten Amerikkaan tuomat epidemiat olivat merkittävä osasyy niin sanotulle Pienelle jääkaudelle . Intiaanien harjoittama, nykyaikaisin mittapuuin mitattuna primitiivinen maatalous riitti siinä tapauksessa nostamaan lämpötilaa huomattavasti. Kun he traagisesti kuolivat miljoonittain isorokkoon ja muihin kulkutauteihin, maatalous kutistui ja metsä levisi jälleen. Ja siksi Pohjois-Euroopassa tuli kauhean kylmä. Jos tämä pitää paikkansa, se kertoo paljon roolistamme elämän kiertokulussa, jo kauan ennen hiilivoimaa ja autoja.

On helppoa kauhistella aiheuttamaamme vahinkoa. Ei voida sivuuttaa sitä, että ympäristön pilaantuminen on meidän tekosiamme ja meidän syytämme. Ovatko sitten ne ajattelijat väärässä, jotka sanovat, että ihmiskunta pitäisi hävittää tai ainakin vähentää sen lukumäärää radikaalisti? 

Sen lisäksi, että tällaisen tavoitteen tavoittelu on moraalisesti kestämätöntä, kyseisessä visiossa on myös muita ongelmia. Oletetaanpa, että maapallo, joka on nyt keski-iässä, pääsisi eroon hankalista tuholaisistaan. Palaisivatko silloin idylli ja harmonia? Varmasti. Jonkin aikaa. Mutta jos me saavuttaisimme kulttuurinrakentajien vaiheen nyt, eikö joku muu tekisi sitä pian? Varsinkin jos me katoaisimme? The octopus and the crow by Torikai Kizō Todennäköisimmin seuraava kulttuurinrakentaja ilmestyy muutaman miljoonan vuoden kuluttua. Ehkä jokin toinen kädellinen? Tai miksi ei jokin varislintulajeista. Pienikokoisista aivoistaan huolimatta ne ovat tarpeeksi älykkäitä tunnistamaan kasvoja, käyttämään työkaluja ja ajattelemaan luovasti. Niiden ainoa rajoitus meihin verrattuna on käsien puuttuminen. Ne voisivat kehittää abstraktin kielen, ehkä ne ovat jo alkaneetkin sitä tehdä. Puhumattakaan mustekaloista. Ne ovat älykkäitä, kykenevät kommunikoimaan värien ja kuvioiden avulla, erittäin ketteriä ja niillä on monta kättä. Niiden ainoa rajoitus on, että niiden elinkaari on niin lyhyt ja että ne eivät ole yhteiskunnan rakentajia. Mutta pitkällä aikavälillä ne voivat varmasti muuttaa olosuhteitaan. Jos minun pitäisi arvata, kuka on seuraavana jonossa, se olisi epäilemättä mustekala.

Jos ihminen pakkaa tulentekovälineensä ja katoaa, hän tekee tilaa älykkäälle mustekalalle. Sille, joka alkaa rakentaa kaupunkeja mereen ja oppii puhumaan kolmioiden kulmista ja elämän tarkoituksesta supernopealla optisella kielellään. Sillä kestää kauemmin oppia hallitsemaan tulta. Mutta eikö se vahingoita ympäristöä menestyksensä myötä? Tuleeko sillä olemaan ”inhimillisiä” heikkouksia, tuleeko se tekemään typeryyksiä ja ylilyöntejä? Kyllä, valitettavasti.

Ihmiskunnan tuhoaminen ei ratkaise mitään ongelmia. Meidän tehtävämme on oppia, parantaa tapojamme ja toimia kuten puut toimivat. Tulla hyviksi kansalaisiksi. Ehkä voimme tehdä osamme ja jonain päivänä kääntää tilannetta. Tulla positiiviseksi voimaksi. Ehkä tulee päivä, jolloin varikset katsovat meitä samalla tavalla kuin me katsomme puita – ne ovat varmaan melko hyödyllisiä. Pari torjuttua meteoria voisi hoitaa asian. Ja jos historia kehittyy niin onnellisesti, saamme mahdollisuuden oppia elämään niiden ovelien mustekalojen kanssa.

Artikkeli loppuu tähän