Alfons ja Zachris
Äskettäin, tarkemmin sanottuna 6. Syyskuuta 2026, yritin ymmärtää, miten on mahdollista, että on ihmisiä Ruotsissa ja Saksassa jotka ihailevat Putinin Venäjää. Ruotsidemokraattien poliitikon ympärille on noussut kohu, koska hänen puolisonsa on ilmaissut myötätuntoa Kremlin diktaattoria kohtaan. Nainen on tosin kotoisin sieltä. Mutta että puolet äänistä jossakin Saksan osavaltiossa voi mennä Venäjä-myönteiselle puolueelle! Se on täysin käsittämätöntä. Lännessä on siis ihmisiä, jotka tukevat diktaattoria ja hänen täysin korruptoitunutta ja mätää valtiorakennettaan. Valtiossa, joka on lisäksi jyrkässä alamäessä ja epäonnistumisten kierteessä. Miksi?
Selitys ei voi olla se, että he uskoisivat valehtelija Putiniin tai ihailisivat hänen olemattomia saavutuksiaan. Syynä on se, että hänestä on tullut ainoa, joka kanavoi nykytilanteeseen kohdistuvaa tyytymättömyyttä. Ne, jotka kuuntelevat Putinia, puhuvat perinteisistä arvoista: kansakunnasta, perheestä ja uskonnosta. He eivät todennäköisesti ole tarkistaneet tuon hölmön kortteja näiden arvojen suhteen. He muistuttavat ihmisiä, jotka lähtivät rakentamaan Neuvostoliiton oikeudenmukaista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. Hämmentyneitä idealisteja, jotka päätyivät joukkohautoihin. Ymmärrän kuitenkin täysin, että halutaan päästä eroon nykyisestä konsensuksesta. Kaikki puolueet ovat yhtä mieltä siitä, että verkkokasinot tulee vapauttaa, että ulkomaalaisia pitää kohdella paremmin kuin omia kansalaisia, että päätökset tulisi tehdä Brysselissä, että rikkaat voi maksaa vähemmän veroja kuin köyhät. Sekä siitä, että päiväkodeissa tarvitaan transvestiitteja kertomassa itsestään, ja siitä, että terveydenhuolto on yksityistettävä. Siitä, että miehet yksin ovat syyllisiä kaikkeen maailman onnettomuuteen ja että vain valkoiset voivat olla rasisteja. Ja siitä, että Suvivirren laulaminen voi olla loukkaavaa.
Koska kukaan ei kanavoi järkevää ja rakentavaa kritiikkiä näitä hulluuksia vastaan, olemme tässä tilanteessa. Ihmiset kääntyvät Putinin puoleen. Miksi ihmiset hakeutuvat johtajan luo, joka väittää edustavansa jotain suurempaa? Vaikka hän ei ole johtaja, ei ole vahva eikä edusta mitään? Osa vastauksesta löytyy aikaamme henkisestä tilasta.
Harmaa huone
On julkaistu uusi elokuva, jonka tähti on Alfons Åberg . Muistan, että sain hänestä kertovan kirjan käsiini 70-luvun alussa. Pidin sen piirroksia huonoina. Se on ainoa asia, jonka muistan, paitsi että se suututti. En muista miksi. Mutta muistan, että tunsin kirjan vähättelevän minua. Ei vain siksi, että kaikki siinä oli rumaa. 
Nyt yritän hahmottaa, mihin reagoin lapsena. Alfonsilla ei ole korkeutta eikä syvyyttä. Hän ei tee mitään. Hän ei ole menossa minnekään. Hän ei usko mihinkään. Hän tarvitsee vain halauksen. Hän ei saisi edes hammaspeikkoa innostumaan karieksesta. Olin kaivanut hyllystä Johan Ludvig Runebergin Fänrik Stålin. Ehkä se ei myöskään ole maailman paras kirja lapselle. ”Till samma död jag går” on vaarallisen lähellä sitä, mitä Putin haluaa opettaa, vaikka konteksti onkin täysin erilainen. Mutta Sotilaspoika halusi jotain, hänessä virtasi tuli. Hän ei tarvinnut halauksia. Hän oli menossa jonnekin. Alfons Åberg marssi sisään. Olin ehkä kahdeksanvuotias, sillä osasin jo lukea. Ja ajattelin vain: Ei, ei koskaan.
Men klaga är ej mitt behag
Soldatgossen
Luulen, että jollain tasolla ymmärsin, että Alfons elää maailmassa, jossa ei ole suuria tavoitteita, vaatimuksia eikä korkeampaa tarkoitusta. Siksi siinä ei ole myöskään mitään merkitystä. Hän tarvitsee halauksen. Kaikki on harmaata. Katto on matala. Bertil Åberg istuu nojatuolissaan ja polttaa piippua sanomalehden takana. Hän on läsnä, mutta ei esikuva. Alfonsia ei takuulla kuule sanovan: ”Han var min fader, han.” Ei ole mitään eikä ketään, jota ihailla. Toivotonta. Tarvitaan halaus.
Koivu ja tähti
Vaikeat ajat tuovat esiin hyviä ominaisuuksia. Ja huonojakin. Sama pätee myös hyviin aikoihin. Suomen suuri runoilija Zacharias Topelius kirjoitti tarinan juuri tästä. Tarvitaan päämäärä, tarvitaan koti maailmassa ja turvapaikka sydämessä. Hän aloittaa tarinan seuraavilla sanoilla: Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka läpi elämänsä kulkivat yhtä ainoaa päämäärää kohti. Kuinka moni meistä saattaa sanoa samaa itsestänsä?
Tarinan taustalla on Topeliuksen oma sukuhistoria. Se on kertomus sisaruksista, jotka venäläiset sieppasivat isovihan aikana vuosina 1713–1721. He ovat pieniä lapsia, viisi- ja nelivuotiaita. Tarina jatkuu, kun he kymmenen vuotta myöhemmin päättävät lähteä kotiin. He lähtevät luoteeseen etsimään kotitilaa, jonka koivun ja tähden he muistavat. Se on romanttinen tarina. Kaunis, sanoisin. Kun he vuoden vaelluksen jälkeen saavuttavat kotitilan, heidän isänsä tiivistää: Rakkaat lapset, sanoi isä, ihmisen elämä maailmassa on vaellusta iäistä päämäärää kohti. Vaeltakaa edelleenkin Jumala sydämessä ja iankaikkinen päämäärä aina silmäinne edessä!
On helppo yhtyä Eduard Bernsteinin sanoihin: päämäärä ei tarkoita minulle mitään, liike on minulle kaikki kaikessa. Karin Boye ilmaisee saman ajatuksen kauniisti : det är vägen, som är mödan värd. Kuitenkin monet unohtavat, että hänen säkeistönsä alkaa huomautuksella: Nog finns det mål och mening i vår färd—. Että matkalla on päämäärä oli selvää useimmille, kun kirja julkaistiin vuonna 1927. Olisivatko sadun lapset päässeet kotiin, jos vain matka olisi ollut vaivan arvoinen? Ilman koivua ja tähteä he eivät olisi koskaan päässeet perille. He olisivat jääneet harmaaseen eteiseen Alfonsin kanssa. Tavoitteet ja merkitys ovat tärkeitä. Tarvitsemme niitä matkan varrella.
Joskus myös halauksen.